Esitelmätilaisuus ja Louhi ry:n syyskokous 21.12.2022

Pidämme Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry:n syyskokouksen keskiviikkona 21.12.2022 klo 17 alkaen.

Tapaamispaikka on Cafe Artin kabinetti, Turku, Läntinen Rantakatu, Kirjastosillan ja Auransillan välissä. Kabinetti on varattu Louhi ry:n nimellä. 

Tilaisuuteen voi osallistua myös Zoom yhteydellä: https://utu.zoom.us/j/65226567351

Käsitellään sääntömääräiset syyskokousasiat. Tämä sujuu yleensä nopeasti.

Kokouksen jälkeen eli arviolta viimeistään klo 17.15 FT Ulla Moilanen pitää Zoomissa esitelmän karhunkallopuista arkeologisina kohteina.

Lämpimästi tervetuloa!

Kivi suomalais-karjalaisessa kansanuskossa - arkeologi Timo Muhosen esitelmä Louhi ry:n juhlassa

Louhi ry:n 20-vuotisjuhlaa vietettiin Laitilassa 15.5.2022 "Kivien laulu" -teemalla. Ääniperformanssin lisäksi kuulimme kaksi esitelmää, joista julkaisemme nyt toisen: arkeologi Timo Muhosen pitämän esitelmän "Kivi suomalais-karjalaisessa kansanuskossa". 

Me kaikki tiedämme, että kivi on eloton. Se ei tunne, ei ajattele, ei kasva. Avaruuskivet ovat saattaneet tuoda elämän perusainesosat Maapallolle planeettamme nuoruudessa ja kivien pinnalla ja rakosissa voi kasvaa eliölajeja, mutta sen lähemmäksi elollisuuden määritelmäämme ne eivät pääse. Sanomme, että jokin on kuollut kuin kivi, kun se ei ole elävä. 

Mutta ajatukset ovat aina aikaan ja paikkaan sidottuja. Käsitykset kivistä eivät ole tässä suhteessa poikkeus. Kulttuurit antavat asioille erilaisia merkityksiä, toisaalla hyvä voi toisaalla olla paha ja arvokas arvoton. Elämän syntymä voi olla biologisen lisäksi myös kulttuurinen. Tällöin tapahtuu jotakin ihmeellistä – ja elotonkin voi muuttua elolliseksi. 

Kivetkään eivät siis voi paeta kulttuurisidonnaisuuden läpitunkevaa voimaa. Meidän ei tarvitse palata ajassa paljoakaan taaksepäin, itse asiassa paikoin vain toiseen maailmansotaan saakka, ja huomaamme kiven olevan aivan jotakin muuta kuin hengetöntä ainetta. Suomalais-karjalaisessa kansanuskossa elävät perustavanlaatuiset ajatukset asioista, olennoista ja niiden paikasta ja vaikutuksesta ympäristössä voivat tuntua meistä käsittämättömiltä, mutta heidän maailmankuvansa oli omassa kontekstissaan yhtä järjellinen ja toimiva kuin meidän moderni maailmanjärjestyksemme. 

Ensinnäkin, kivi oli elävä. Ihan tavallinen kivi, joita jää metsässä jalkojemme alle joka askeleella. Puhua se ei osannut, mutta kuunnella kyllä. Se syntyi ja kasvoi kasvamistaan maan sisällä noustakseen jossain vaiheessa auringonpaisteeseen. Tämän tiesivät kaikki maata viljelevät, eikä se ollut tuntematon käsitys esimerkiksi myllynkivien työstäjillekään. Kivi oli vanhan kansan käsityksen mukaan ”maan muna”, joka – kuten eräs mökinmies perinteenkerääjälle kertoi – ”kasvaa kuin puu”. Maaperä oli sitä ympäröivä kehto, jossa kivi kasvoi kokoa noustakseen lopulta maan pinnalle. Ja kuten elävällä olennolla täytyy, oli kivelläkin vanhempansa. 1700-luvulla muistiin kirjoitetun ajatuksen mukaan kivi on mytologisen olennon poika. Tätä olentoa kutsuttiin Kimmoksi tai Kammoksi. Olento itse oli pelottava kummajainen ja piti asuinsijanaan kiviraunioita. Se eleli aivan ihmisen naapurina vainioiden reunoilla ja peltosaarekkeissa, mutta myös kaukana perämetsissä ja muinaisten rantakallioiden laella kumottavat harmaat röykkiöt olivat ikään kuin kivitaloja, joissa se asui tuhansien poikiensa ympäröimänä. 

Mutta kiviraunioissa asui myös muita pelottavia olentoja. Vanha kansa kyllä osasi niitä varoa, mutta nuoret kiviä rikkauksien toivossa penkomaan tulleet saivat usein paikalta äkkilähdön, kun äkäinen aarteenhaltija suuttui. Ja raunioiden asukkaat olivat tarkkoja omaisuudestaan, ihan tavallisista kivenmurikoista. Yhtään sellaista ei saanut röykkiöstä hakea. Mikäli niin teki, tulivat vimmastuneet olennot uniinkin varasta vaivaamaan eikä hän saanut rauhaa, ennen kuin kiven oikea haltija sai omansa takaisin. 

Ja kivi oli itsekin äkkipikainen. Se oli luonteeltaan yhtä kova kuin aineeltaankin, mutta kuitenkin järkipuhetta ymmärtävä. Jos ihminen loukkasi jalkansa kiveen, suuttui kivi, ja lähetti vihansa häneen. Kiven vihat, kuten vanha kansa niitä kutsui, tuntuivat kipuna. Kivistyksenä. Mutta kärsivän onneksi asiantila ei ollut pysyvä. Parannusloitsumme kertovat, miten loukannut pääsi kivuistaan eroon. Oikeat keinot taitava puhutteli kiveä, joskus hyvinkin lyhyesti. Esimerkiksi Ikaalisissa sanottiin vain yks’kantaan, että ”Kivi kirkas, kivi kova, ota vihas pois!” 

Tiedettiin, etteivät ”kivet kipuja itke, paadet vaivoja valita” – siksi niihin voitiin manata muitakin vammoja, tautejakin. Loitsittaessa kiveä paineltiin kipeään kohtaan, jolloin sen vihat siirtyivät ihmisestä takaisin kiveen. Joskus käskyissä ja manauksissa tiedettiin myös, minne kiven vihat kuuluivat, kuten ihmisestä pois loitsitut tauditkin. Tällöin ne manattiin myyttiseen, Kalevalastakin tuttuun päivättömään Pohjolaan, joka tiedettiin Tuonelaksi, kuolleiden kyläksi. Siellä keskellä vainajien asuinsijoja oli vuori, Kipumäki, jonka laella Tuonen tyttäret keittivät kipuja kattilassa tai vaivat syöstiin mäellä olevan kiven, Kipukiven, reikään. Kaukana Tuonen tuvilla kivut eivät enää eläviä vaivanneet. 

Kotimaisemissa oli peltoraunioiden lisäksi muutakin. Pihapiirin reunamilla, muista rakennuksista erillään seisoi vanha harmaahirsinen kylpylaitos, sauna. Terva ja viinakaan eivät mahtaneet sille mitään, kun ihmistä piti ruveta parantamaan. Saunan sydän ja henki oli tavallisista kivenmurikoista koottu kiuas, jota tällöin tarvittiin. Kolotus väistyi, mikäli kiukaan päältä otti kiven ja paineli sillä kipeää kohtaa. Kipu siirtyi tällöinkin kiveen, joka pantiin tarkasti takaisin paikalleen, ja siitä eteenpäin kiukaaseen. Kun kiuas entisestään lämpeni, sen sisuksia nuolevat lieskat tuhosivat taudit ja vaivat. Saunan kiuas ei kummoiselta näyttänyt, olipahan vain kasa kiviä. Se oli kuitenkin muutenkin maagisen voimallinen paikka, yliluonnollisen olennon asuma ja erilaisissa taikakeinoissa taajaan käytetty. 

Kun lähdettiin kauemmas, joko tien päälle tai metsiin karjaa paimentamaan, olivat vaarat suuremmat kuin kotipiirissä. Synkillä korpimailla asui kaikenlaista kummaa olentoa, peikkoja, metsänhaltijoita ja piruja, eivätkä ne päästäneet matkamiestä helpolla. Lisäksi kaikenlaiset onnettomuudet olivat alituisena uhkana. Saattoi loukata itsensä tai hajottaa kulkupelinsä, eksyä – jopa ikiajoiksi, kuten tiedettiinkin tapahtuneen – tai karhut ja sudet saattoivat tulla ahdistamaan kulkijaa tai hänen paimentamaa karjaansa. Ja vesillä liikkuessakin oli henki välillä höllässä. Siksi moniin paikkoihin, metsien reunoille, kallioille ja niemien neniin alkoi hiljalleen kohota kiviraunioita. Mitä ne oikein olivat? Kiviröykkiö oli esimerkiksi vanhan ratsupolun varrella Lapualla Simpsiövuorella, Pohjanmaan korkealla kumuralla. Se oli ollut siellä viimeistään 1700-luvulta lähtien. 

Suomen arkeologian isä J. R. Aspelin kertoi siitä vuonna 1871 näin: ”Kun taas tullaan polun korkeimmalle kohdalle, missä Simsiön laveat näköalat aukenevat, havaitsee kulkija polun vieressä oikealla puolen, käden viskattavista kivistä kootun, matalan, mutta noin kuutta syltää leveän raunion, jota nimitetään Uhripaikaksi. Siitä on tällainen tarina. Ennen oli siinä vuoren haltioilla eli vuoripeikoilla mahdotoin valta. Jos ei ohitse menijällä ollut mitään heille uhrata, niin ei päässyt edes eikä takaisin. Paljoa eivät peikot vaatineetkaan. Kivi, lantti taikka muu kalu, joka vaan raunioon kolisi, oli heille kylläksi ja kulkijain täytyi pakosta taipua tuohon veronmaksoon.” 

Simpsiön raunioon kelpasi siis kulkijan heittämä kivikin. Matkalainen käsitti kiven uhriksi, ja sellaisena sitä pitivät paikan yliluonnolliset olennotkin. Ne olivat saamansa kivilahjan jälkeen tyytyväisiä, eivätkä enää häirinneet kulkijaa. 

Kivellä oli kumma arvo myös metsien outojen olentojen silmissä. Kesäaikaan, kun lehmät laidunsivat lähimetsissä, oli vaara karjakuolemille suuri. Karjan kaatajia olivat karhut ja sudet, jotka verottivat lehmälaumoja usein ankaralla käpälällä. Kansa kuitenkin tiesi hyvin oikean syyllisen. Se oli metsänpetojen isäntä metsänhaltija, jonka vihreään valtakuntaan ulkopuoliset eivät saaneet noin vain astua. Karhuja ja susia vastaan paimenilla ei ollut usein muuta kuin taikakeinot. Parasta oli, että metsän siimekseen astuessa viskasi kiven maahan. Niinpä paikalle alkoi vuosien vieriessä kohota kiviraunio, jonka kokoa paimenet päivittäin kasvattivat. Metsänhaltija oli vuorenpeikkojen tapaan tyytyväinen tähän maksuun, ja tarjosi vastalahjaksi suojelusta omalta karjaltaan, metsien pedoilta. 

Yksi tällainen kiviraunio oli Sysmässä, Viljamenvuoren juurella. Siihen pienet paimenet kantoivat uskollisesti kiven joka päivä: ”Mutkittelevan karjapolun varrelta taas piti vanhan uskomuksen mukaan joka aamu kantaa kivi Kukkarokannon mäkeen, johon vähitellen myös nousi raunio, vaikkeivät kivet suuria olleet, pieniä kun olivat kantajatkin.” 

Kotipiiristä pitemmälle lähtiessä tarjosi järvi usein kätevimmän tien. Suomalais-karjalaisen uskomusalueen itäisiltä reunamilta Vienan vesiltä tunnetaan edellisiä vastaava tapa kantaa kiviä johonkin tiettyyn paikkaan. Se tehtiin ortodoksisessa Karjalassakin hyvän onnen vuoksi. Siellä, itäisen kristikunnan mailla, näille paikoille pystytettiin usein myös puinen risti. Risti oli myös Ylä-Kuittijärven Matkaniemessä, ja sen juurelle ja poikkipuulle kertyi kiviä kalastajien saatua hyvän saaliin. Ja kun oli ollut matkaonnea, tuotiin silloinkin ristin luo lahjaksi kivi. 

Kivet oli tarkoitettu Pyhälle Miikkulalle eli Nikolaokselle, joka auttoi erityisesti vesillä liikuttaessa: ”Näetpä siellä niemen nokassa pyhän palvontapaikan. Yli-Kuittijärven pohjoisilla perukoilla, Matkaniemen korkealla rantakalliolla seisoo pyhän Miikkulan risti. Se on vanha harmaa korkea puuristi kaksine, kolmine poikkipuineen. Ristin juurelle taikka poikkipuulle harrasuskoinen hyvin onnistuneelta matkalta taikka kalaretkeltä palattuaan käy viemässä kivenmukulan. Ahkerasti on paikkakunnan ristirahvas pyhää Miikkulaa palvonut, sillä valtainen kasa on kiviä kertynyt ristin juurelle. Ja ristin poikkitelatkin ovat niitä täynnä.” 

Ihmisonni saattoi siis olla kiinni aivan tavallisesta kivenmurikasta. Sen tiesivät kaikki maitse matkaavat ja vesillä kulkijat, kalastajat ja karjanhoitajat. Tavallinen kivi paransi tuskat ja vaivat, se syntyi ja kasvoi maan sisällä ja näki lopulta päivänvalon. Ja kun viimeiset vanhan kansan naiset ja miehet siirtyivät ajasta iäisyyteen, se myös kuoli heidän kansanuskonsa mukana. 

Harva nykyajan ihmisistä tietää, mihin kaikkeen ennen oikein uskottiin. Tunnemme kyllä kansansatuja ja -tarinoita kivisistä lohkareita paiskovista jättiläisistä, kivistä vedettävistä miekoista ja kivipatsaiksi muuttuvista pahoista ihmisistä tai olennoista. Ne ovat sittemmin viihdeteollisuuden vahvistamia tuotteita, fantasian tuttuja rakennusaineita. Näillä kivillä ja kivisillä olennoilla on vaikuttava mielikuvituksellinen hohde. Mutta harvoin tulemme ajatelleeksi, että kansanusko on koskettanut myös vähäisistä vähäisimpiä asioita. Myös tavallisia, mistä tahansa löytyviä pikkukiviä. Se tuntuu eriskummalliselta, käsittämättömältäkin. Mutta joskus totuus ja todellisuus on todella ollut tarua ihmeellisempää.

Louhi ry viettää 22-vuotisjuhlaansa 20-vuotisjuhlan menoin su 15.5.2022 klo 13.00 alkaen Laitilan Hautvuorella ja Louhenlinnan ravintolassa

Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry, Hautvuoren muinaislinna ja Louhenlinnan ravintola kutsuvat kaikkia viettämään kahdella vuodella viivästyneitä Louhin 20-vuotisjuhlia. Hautvuoren historiassa kaksikymmentä vuotta ja kaksi sen päälle on pikku hetki, vuori tuskin huomasi ajan kulua.

Juhlan idea on edelleen ”Kivien laulu” eri variaatioin. Ohjelmassa on Risto Ala-Kailan johdattama ”Kivimäen loitsut” -teemainen Hautvuori-vierailu, ja sen jälkeen Louhenlinnassa Riitta Rainion ja Timo Muhosen esitykset kalliomaalauspaikkojen äänimaailmoista ja kivistä kansanperinteessä sekä ruokailu.

Ruokailun hinta on 27 € aikuiselta. Pöydästä voi koostaa myös lihattoman vaihtoehdon.

Menu

                           Pitkään kypsytetty possun kassler ja aioli

                           Linnan yrttiperunat

                           Parmesaaniporkkanat

                           Vihersalaattilajitelma ja kastike

                           Kananmunat

                           Linnan patonki ja voi.

                           Ruokajuomina kotikalja ja vesi.

Jälkiruoka

                           Kahvi, tee, vaniljakanelipulla.

Ruokailun vuoksi tarvitsemme sitovan ilmoittautumisen osallistumisestanne Louhenlinnan tilaisuuteen 6.5.2022 mennessä. Maksu tapahtuu paikan päällä.

Ilmoittautuminen 6.5.2022 mennessä osoitteeseen sirkku.pihlman(at)gmail.com. Kerro ilmoittautumisen yhteydessä, tarvitsetko paikan yhteiskuljetukseen. Järjestämme tarvittaessa yhteisen bussikyydin Turusta Laitilaan ja takaisin.

 

Lämpimästi tervetuloa!

Louhi ry:n hallitus

Laitilan Hautvuoren juhlatapahtuma siirtyy keväälle 2022

Koronan pelästyttäminä yhdistyksen hallitus päätti jälleen kerran siirtää vuosijuhlinnat tuonnemmaksi, kun tarkoituksen on voida myös huutaa väkijoukossa ja kokoontua syömään. Ehkä pääsemme keväällä viettämään 22-vuotisjuhlaa pyöreiden 20 vuoden sijasta.

Laitilan Hautvuori jää siis odottamaan juhlijoita, mutta Hautvuoren seikkailupolun mobiilisovelluksen avaamme elokuun lopulla Adventure Lab -sovelluksella.

Yhdistyksen perustamia ja Anne ja Pekka Nuuttilan hoitamia geokätköjä on Piikkiön Rungon Koskenhaassa, Turun Ryssänmäen Tulliaidalla, Yläneen ’Huvitus’-omenapuun luona ja Maarian Paimalan kivikauden polulla. Käykää vierailemassa!

Tulevaisuutta kohti mentäessä ja tapaamisia odotellessa kannattaa käydä lukemassa puheenjohtajamme Maijan väitöskirjaa Polkuja esihistoriasta tulevaisuuksiin, jos on päässyt livahtamaan ohi.

Keväällä oli joillakin meistä mahdollisuus osallistua musiikkipedagogi Risto Ala-Kailan etäkurssille, jossa rakennettiin äänimaisema-ajattelua, luotiin ja harjoiteltiin kommunikointia loitsuin ja äänin itsen ja muinaisuuden välillä ja mietittiin, millaisia nyt keskeisen tärkeitä viestejä ihmisen ja ympäristön suhteesta voitaisiin välittää vaikuttavassa munaisjäännöskohteessa. Risto vetää syksyllä kolmena viikonloppuna etäkurssin Rajamaa kuorotapahtuma samantapaisilla poluilla kuin viimekeväinen, nyt tavoitteena kuorotapahtuma Aleksis Kiven päivänä 10.10. Tutustukaa!

Hyvää loppukesää ja syksyä kaikille! Onnen hippuja ja jaksamista, esihistoria voi antaa perspektiiviä ja leikki voimaa!

Sirkku Pihlman

Louhi ry:n vuosijuhlaan valmistaudutaan Turun työväenopiston kursseilla

Alamme kevään kuluessa valmistautua uudelleen Louhi ry:n vuosijuhlaan!

Turun työväenopistossa järjestetään tähän liittyen etäkurssi, jossa musiikkiarkeologisen ja ekomusikologisen tausta-aineiston pohjalta tutkitaan miten eläytyminen ja luova ilmaisu laajentavat ymmärrystämme esihistoriallisesta maailmankuvasta. Myöhemmin elokuussa järjestetään toinen kurssi, jolla varsinainen "kuororitulaali" toteutetaan.

Ilmoittautumiset kurssille 17.3. mennessä täällä: https://opistopalvelut.fi/turku/course.php?l=fi&t=10909

Lämpimästi tervetuloa "kuuntelemaan esihistoriaa"!

Paimalan kivikauden polku Adventure Lab -sovellukseen

Louhen mielenkiintoisia kohteita esittelevien geokätköjen määrä lisääntyy jälleen. Tällä kertaa tutustutaan Turun Jäkärlässä sijaitsevaan Paimalan esihistorialliseen polkuun. 

Polun opasteet ovat valitettavasti ajan saatossa osittain kadonneet ja polkukin metsittynyt paikoin, mutta alueeseen tutustuminen onnistuu hyvin uuden älypuhelimeen ladattavan sovelluksen opastuksella, polun helposti kuljettavalla osalla. 

Etsi puhelimen sovelluskaupasta Adventure Lab-niminen ilmainen sovellus, rekisteröidy siihen tai kirjaudu Facebook- tai Geocaching-tunnuksillasi jos sinulla on sellaiset. Sovellus näyttää sinulle listan lähistöllä olevista Adventure Lab-seikkailuista. 

Louhi ry:n tekemä Lab on nimeltään Paimalan kivikauden polku. Seikkailussa on viisi pistettä, joiden kautta kiertämällä ja kunkin pisteen lähistölle tulemalla sovelluksessa avautuu tehtävä, johon oikein vastaamalla pääset jatkamaan seuraavalle pisteelle. 

Sovelluksessa kerrotaan myös kyseisestä paikasta ja alueelta tehdyistä kivikautisista löydöistä. Kierrettyäsi kaikki pisteet saat vihjeen bonuskätkön sijainnista, joka on perinteinen mysteerigeokätkö ja joka sekin löytyy saman reitin varrelta.

Paimalan kivikauden polun valmistelutyöryhmä on käynyt maastoretkillä kohteessa useaan otteeseen. Kiitämme myös arkeologian opiskelija Helen Mettälää, joka teki yhdistykselle arvokasta taustatyötä polkua varten!

Mitä geokätköille kuuluu nyt?

Louhi ry:n geokätköekspertit Kurppanen ja Lurppadroopy kertovat Louhen geokätköjen tilanteesta ja palautteesta, jota kätköt ovat saaneet geokätköyhteisöltä.


GC5X933 Rungon Koskenhaka (kätkö julkaistu 11.6.2015)

Rungon Koskenhaan geokätköllä (paikalla on siis tarhakalmisto ja kolme hautaröykkiötä) on käynyt tasaisesti väkeä, tähän mennessä (1.11.2017) yhteensä 338 kätköilijää, joista 44 on tykännyt kätköstä niin, että ovat antaneet sille favopisteen (”favon” eli tykkäyksen voivat antaa geocaching.comin premiumkätköilijät, eli ne jotka ovat maksaneet jäsenyydestään vuosimaksun). Monissa lokiteksteissä kätkö on arvioitu hyvin toteutetuksi, ovelasti ”camotuksi” eli naamioiduksi. Teksteissä toistuvat esim. ”hauska idea”, ”mukavan informatiivinen kätkökuvaus ja kivasti askarreltu purkki”, ” laadukas toteutus. Kiva löytää, kun on nähty vaivaa kätkön rakentelussa”. Kätkö sinänsä on melko helppo löydettävä, muttei aivan tavanomaisesti toteutettu, ja usein juuri tällaiset kätköt ovatkin niitä mukavimpia etsittäviä ja tuovat hieman haastetta ja löytämisen iloa ja sitä kautta positiivista palautetta. Kätkökuvausta on kiitelty, teksti ei ole liian pitkä ja kertoo kohteesta juuri sen oleellisen. Usein historiallisia kohteita esittelevät kuvaukset on joko kopioitu suoraan jostain (ei-niin ajantasaisesta) artikkelista, matkailuesitteestä tai sitten ne ovat liian pitkiä luettavaksi mobiililaitteella kohteessa. Koskenhaan kohdalla näin ei siis ole. Kätköön ovat myös sen tekijät tyytyväisiä, mukavaa kun kätköilijät pääsääntöisesti tykkäävät.

Rungon Koskenhaka.

GC5Y9ZZ Huvitus (kätkö julkaistu 27.6.2015)

Huvitus-kätkö esittelee hiukan erilaisen historiallisen kohteen, eli maailman ensimmäisen, ja vielä elossa olevan Huvitus-omenapuun. Monelle Yläneen Huvitus on tutumpi entisen tyttökodin nimenä, ja muutamat kätköllä käyneet ovatkin muistelleet sitä. Monella on omassa pihassakin Huvitus-puu. Omenapuu-Huvitus kuitenkin on jonkin matkan päässä Pyhäjärven rannasta, hieman huonokuntoisen tien varrella, mutta kävijöitä on kuitenkin kätkön julkaisun jälkeen käynyt 311. Favon arvoiseksi kätkön on arvioinut 6 kätköilijää. Huvituksen kätkökuvaus on melko pitkä, ja osa siitä on suoraan Wikipediasta ja Yläneen museon kotisivuilta. Sirkku Pihlmanin kätköä varten kirjoittama esittelyteksti sinällään voisi hyvin riittää, mutta lisätekstit kuitenkin kätkökuvaukseen laitettiin mukaan. Tämä kätkö on toteutettu paikalle hyvin sopivalla tavalla, jonkin matkaa kauemmaksi itse omenapuusta, jotta se saa toivottavasti olla jatkossakin rauhassa ja vain katselun kohteena.

Yläneen Huvitus.

GC683ZN Tulliaita (kätkö julkaistu 21.1.2016)

Yliopistonmäellä sijaitseva Tulliaita-kätkö julkaistiin pitkällisen kätköpaikan haeskelun ja siirtelynkin jälkeen, koska lähistöllä on muutenkin paljon kätköjä ja niiden välillä tulee olla tietty välimatka. Tulliaita on multikätkö-tyyppinen, jossa varsinaisen kätkön löytääkseen tulee ensin tehdä helpohko tehtävä josta loppupisteen koordinaatit selviävät. Lopulta sopiva paikka loppupisteelle löytyi, ja siihen näppärä toteutus. Kätkökuvaus on tässäkin mainio, sopivan mittainen ja monen lokikirjoituksen mukaan informatiivinen, pienestä kävelylenkistä kivassa ympäristössä on tykätty, samoin monet ovat kertoneet, että hieman piilossa oleva tulliaita on jäänyt heiltä aikaisemmin huomaamatta, vaikka ovat näissä maisemissa aikaa viettäneetkin. Tulliaidallakin on jo 269 kävijää ja favopisteitäkin mukavat 23.

Tulliaita Turun yliopistonmäellä.

Huoltokäyntejä ei ole kätköille tarvinnut pahemmin viime aikoina tehdä, ja ainakin lokikirjoitusten mukaan kätköt ovat pysyneet hyvässä kunnossa. Tulliaidalle on käyty jokin aika sitten vaihtamassa lokivihko, samoin Huvitus on käyty kertaalleen tänä vuonna tarkistamassa.

Teksti ja kuvat: Kurppanen ja Lurppadroopy.