Louhi ry:n 20-vuotisjuhlaa vietettiin Laitilassa 15.5.2022 "Kivien laulu" -teemalla. Ääniperformanssin lisäksi kuulimme kaksi esitelmää, joista julkaisemme nyt toisen: arkeologi Timo Muhosen pitämän esitelmän "Kivi suomalais-karjalaisessa kansanuskossa".
Me kaikki tiedämme, että kivi on eloton. Se ei tunne, ei ajattele, ei kasva. Avaruuskivet ovat
saattaneet tuoda elämän perusainesosat Maapallolle planeettamme nuoruudessa ja kivien pinnalla
ja rakosissa voi kasvaa eliölajeja, mutta sen lähemmäksi elollisuuden määritelmäämme ne eivät
pääse. Sanomme, että jokin on kuollut kuin kivi, kun se ei ole elävä.
Mutta ajatukset ovat aina aikaan ja paikkaan sidottuja. Käsitykset kivistä eivät ole tässä suhteessa
poikkeus. Kulttuurit antavat asioille erilaisia merkityksiä, toisaalla hyvä voi toisaalla olla paha ja
arvokas arvoton. Elämän syntymä voi olla biologisen lisäksi myös kulttuurinen. Tällöin tapahtuu
jotakin ihmeellistä – ja elotonkin voi muuttua elolliseksi.
Kivetkään eivät siis voi paeta kulttuurisidonnaisuuden läpitunkevaa voimaa. Meidän ei tarvitse palata
ajassa paljoakaan taaksepäin, itse asiassa paikoin vain toiseen maailmansotaan saakka, ja
huomaamme kiven olevan aivan jotakin muuta kuin hengetöntä ainetta. Suomalais-karjalaisessa
kansanuskossa elävät perustavanlaatuiset ajatukset asioista, olennoista ja niiden paikasta ja
vaikutuksesta ympäristössä voivat tuntua meistä käsittämättömiltä, mutta heidän maailmankuvansa
oli omassa kontekstissaan yhtä järjellinen ja toimiva kuin meidän moderni maailmanjärjestyksemme.
Ensinnäkin, kivi oli elävä. Ihan tavallinen kivi, joita jää metsässä jalkojemme alle joka askeleella.
Puhua se ei osannut, mutta kuunnella kyllä. Se syntyi ja kasvoi kasvamistaan maan sisällä
noustakseen jossain vaiheessa auringonpaisteeseen. Tämän tiesivät kaikki maata viljelevät, eikä se
ollut tuntematon käsitys esimerkiksi myllynkivien työstäjillekään. Kivi oli vanhan kansan käsityksen
mukaan ”maan muna”, joka – kuten eräs mökinmies perinteenkerääjälle kertoi – ”kasvaa kuin puu”.
Maaperä oli sitä ympäröivä kehto, jossa kivi kasvoi kokoa noustakseen lopulta maan pinnalle. Ja
kuten elävällä olennolla täytyy, oli kivelläkin vanhempansa. 1700-luvulla muistiin kirjoitetun
ajatuksen mukaan kivi on mytologisen olennon poika. Tätä olentoa kutsuttiin Kimmoksi tai
Kammoksi. Olento itse oli pelottava kummajainen ja piti asuinsijanaan kiviraunioita. Se eleli aivan
ihmisen naapurina vainioiden reunoilla ja peltosaarekkeissa, mutta myös kaukana perämetsissä ja
muinaisten rantakallioiden laella kumottavat harmaat röykkiöt olivat ikään kuin kivitaloja, joissa se
asui tuhansien poikiensa ympäröimänä.
Mutta kiviraunioissa asui myös muita pelottavia olentoja. Vanha kansa kyllä osasi niitä varoa, mutta
nuoret kiviä rikkauksien toivossa penkomaan tulleet saivat usein paikalta äkkilähdön, kun äkäinen
aarteenhaltija suuttui. Ja raunioiden asukkaat olivat tarkkoja omaisuudestaan, ihan tavallisista
kivenmurikoista. Yhtään sellaista ei saanut röykkiöstä hakea. Mikäli niin teki, tulivat vimmastuneet
olennot uniinkin varasta vaivaamaan eikä hän saanut rauhaa, ennen kuin kiven oikea haltija sai
omansa takaisin.
Ja kivi oli itsekin äkkipikainen. Se oli luonteeltaan yhtä kova kuin aineeltaankin, mutta kuitenkin
järkipuhetta ymmärtävä. Jos ihminen loukkasi jalkansa kiveen, suuttui kivi, ja lähetti vihansa häneen.
Kiven vihat, kuten vanha kansa niitä kutsui, tuntuivat kipuna. Kivistyksenä. Mutta kärsivän onneksi
asiantila ei ollut pysyvä. Parannusloitsumme kertovat, miten loukannut pääsi kivuistaan eroon.
Oikeat keinot taitava puhutteli kiveä, joskus hyvinkin lyhyesti. Esimerkiksi Ikaalisissa sanottiin vain
yks’kantaan, että ”Kivi kirkas, kivi kova, ota vihas pois!”
Tiedettiin, etteivät ”kivet kipuja itke, paadet vaivoja valita” – siksi niihin voitiin manata muitakin
vammoja, tautejakin. Loitsittaessa kiveä paineltiin kipeään kohtaan, jolloin sen vihat siirtyivät
ihmisestä takaisin kiveen. Joskus käskyissä ja manauksissa tiedettiin myös, minne kiven vihat
kuuluivat, kuten ihmisestä pois loitsitut tauditkin. Tällöin ne manattiin myyttiseen, Kalevalastakin
tuttuun päivättömään Pohjolaan, joka tiedettiin Tuonelaksi, kuolleiden kyläksi. Siellä keskellä
vainajien asuinsijoja oli vuori, Kipumäki, jonka laella Tuonen tyttäret keittivät kipuja kattilassa tai
vaivat syöstiin mäellä olevan kiven, Kipukiven, reikään. Kaukana Tuonen tuvilla kivut eivät enää
eläviä vaivanneet.
Kotimaisemissa oli peltoraunioiden lisäksi muutakin. Pihapiirin reunamilla, muista rakennuksista
erillään seisoi vanha harmaahirsinen kylpylaitos, sauna. Terva ja viinakaan eivät mahtaneet sille
mitään, kun ihmistä piti ruveta parantamaan. Saunan sydän ja henki oli tavallisista kivenmurikoista
koottu kiuas, jota tällöin tarvittiin. Kolotus väistyi, mikäli kiukaan päältä otti kiven ja paineli sillä
kipeää kohtaa. Kipu siirtyi tällöinkin kiveen, joka pantiin tarkasti takaisin paikalleen, ja siitä eteenpäin
kiukaaseen. Kun kiuas entisestään lämpeni, sen sisuksia nuolevat lieskat tuhosivat taudit ja vaivat.
Saunan kiuas ei kummoiselta näyttänyt, olipahan vain kasa kiviä. Se oli kuitenkin muutenkin
maagisen voimallinen paikka, yliluonnollisen olennon asuma ja erilaisissa taikakeinoissa taajaan
käytetty.
Kun lähdettiin kauemmas, joko tien päälle tai metsiin karjaa paimentamaan, olivat vaarat
suuremmat kuin kotipiirissä. Synkillä korpimailla asui kaikenlaista kummaa olentoa, peikkoja,
metsänhaltijoita ja piruja, eivätkä ne päästäneet matkamiestä helpolla. Lisäksi kaikenlaiset
onnettomuudet olivat alituisena uhkana. Saattoi loukata itsensä tai hajottaa kulkupelinsä, eksyä –
jopa ikiajoiksi, kuten tiedettiinkin tapahtuneen – tai karhut ja sudet saattoivat tulla ahdistamaan
kulkijaa tai hänen paimentamaa karjaansa. Ja vesillä liikkuessakin oli henki välillä höllässä. Siksi
moniin paikkoihin, metsien reunoille, kallioille ja niemien neniin alkoi hiljalleen kohota kiviraunioita.
Mitä ne oikein olivat? Kiviröykkiö oli esimerkiksi vanhan ratsupolun varrella Lapualla
Simpsiövuorella, Pohjanmaan korkealla kumuralla. Se oli ollut siellä viimeistään 1700-luvulta lähtien.
Suomen arkeologian isä J. R. Aspelin kertoi siitä vuonna 1871 näin:
”Kun taas tullaan polun korkeimmalle kohdalle, missä Simsiön laveat näköalat aukenevat, havaitsee
kulkija polun vieressä oikealla puolen, käden viskattavista kivistä kootun, matalan, mutta noin kuutta
syltää leveän raunion, jota nimitetään Uhripaikaksi. Siitä on tällainen tarina. Ennen oli siinä vuoren
haltioilla eli vuoripeikoilla mahdotoin valta. Jos ei ohitse menijällä ollut mitään heille uhrata, niin ei
päässyt edes eikä takaisin. Paljoa eivät peikot vaatineetkaan. Kivi, lantti taikka muu kalu, joka vaan
raunioon kolisi, oli heille kylläksi ja kulkijain täytyi pakosta taipua tuohon veronmaksoon.”
Simpsiön raunioon kelpasi siis kulkijan heittämä kivikin. Matkalainen käsitti kiven uhriksi, ja
sellaisena sitä pitivät paikan yliluonnolliset olennotkin. Ne olivat saamansa kivilahjan jälkeen
tyytyväisiä, eivätkä enää häirinneet kulkijaa.
Kivellä oli kumma arvo myös metsien outojen olentojen silmissä. Kesäaikaan, kun lehmät laidunsivat
lähimetsissä, oli vaara karjakuolemille suuri. Karjan kaatajia olivat karhut ja sudet, jotka verottivat
lehmälaumoja usein ankaralla käpälällä. Kansa kuitenkin tiesi hyvin oikean syyllisen. Se oli
metsänpetojen isäntä metsänhaltija, jonka vihreään valtakuntaan ulkopuoliset eivät saaneet noin
vain astua. Karhuja ja susia vastaan paimenilla ei ollut usein muuta kuin taikakeinot. Parasta oli, että
metsän siimekseen astuessa viskasi kiven maahan. Niinpä paikalle alkoi vuosien vieriessä kohota
kiviraunio, jonka kokoa paimenet päivittäin kasvattivat. Metsänhaltija oli vuorenpeikkojen tapaan
tyytyväinen tähän maksuun, ja tarjosi vastalahjaksi suojelusta omalta karjaltaan, metsien pedoilta.
Yksi tällainen kiviraunio oli Sysmässä, Viljamenvuoren juurella. Siihen pienet paimenet kantoivat
uskollisesti kiven joka päivä:
”Mutkittelevan karjapolun varrelta taas piti vanhan uskomuksen mukaan joka aamu kantaa kivi
Kukkarokannon mäkeen, johon vähitellen myös nousi raunio, vaikkeivät kivet suuria olleet, pieniä
kun olivat kantajatkin.”
Kotipiiristä pitemmälle lähtiessä tarjosi järvi usein kätevimmän tien. Suomalais-karjalaisen
uskomusalueen itäisiltä reunamilta Vienan vesiltä tunnetaan edellisiä vastaava tapa kantaa kiviä
johonkin tiettyyn paikkaan. Se tehtiin ortodoksisessa Karjalassakin hyvän onnen vuoksi. Siellä, itäisen
kristikunnan mailla, näille paikoille pystytettiin usein myös puinen risti. Risti oli myös Ylä-Kuittijärven
Matkaniemessä, ja sen juurelle ja poikkipuulle kertyi kiviä kalastajien saatua hyvän saaliin. Ja kun oli
ollut matkaonnea, tuotiin silloinkin ristin luo lahjaksi kivi.
Kivet oli tarkoitettu Pyhälle Miikkulalle eli
Nikolaokselle, joka auttoi erityisesti vesillä liikuttaessa:
”Näetpä siellä niemen nokassa pyhän palvontapaikan. Yli-Kuittijärven pohjoisilla perukoilla,
Matkaniemen korkealla rantakalliolla seisoo pyhän Miikkulan risti. Se on vanha harmaa korkea
puuristi kaksine, kolmine poikkipuineen. Ristin juurelle taikka poikkipuulle harrasuskoinen hyvin
onnistuneelta matkalta taikka kalaretkeltä palattuaan käy viemässä kivenmukulan. Ahkerasti on
paikkakunnan ristirahvas pyhää Miikkulaa palvonut, sillä valtainen kasa on kiviä kertynyt ristin
juurelle. Ja ristin poikkitelatkin ovat niitä täynnä.”
Ihmisonni saattoi siis olla kiinni aivan tavallisesta kivenmurikasta. Sen tiesivät kaikki maitse
matkaavat ja vesillä kulkijat, kalastajat ja karjanhoitajat. Tavallinen kivi paransi tuskat ja vaivat, se
syntyi ja kasvoi maan sisällä ja näki lopulta päivänvalon. Ja kun viimeiset vanhan kansan naiset ja
miehet siirtyivät ajasta iäisyyteen, se myös kuoli heidän kansanuskonsa mukana.
Harva nykyajan ihmisistä tietää, mihin kaikkeen ennen oikein uskottiin. Tunnemme kyllä
kansansatuja ja -tarinoita kivisistä lohkareita paiskovista jättiläisistä, kivistä vedettävistä miekoista ja
kivipatsaiksi muuttuvista pahoista ihmisistä tai olennoista. Ne ovat sittemmin viihdeteollisuuden
vahvistamia tuotteita, fantasian tuttuja rakennusaineita. Näillä kivillä ja kivisillä olennoilla on
vaikuttava mielikuvituksellinen hohde. Mutta harvoin tulemme ajatelleeksi, että kansanusko on
koskettanut myös vähäisistä vähäisimpiä asioita. Myös tavallisia, mistä tahansa löytyviä pikkukiviä.
Se tuntuu eriskummalliselta, käsittämättömältäkin. Mutta joskus totuus ja todellisuus on todella
ollut tarua ihmeellisempää.
