keskiviikko 11. syyskuuta 2024

Arkeologis-historiallinen luontoretki Yläneelle 28.9.2024

ARKEOLOGIS-HISTORIALLINEN LUONTORETKI YLÄNEELLE LAUANTAINA 28.9.2024

Järjestävät Turun maakuntamuseon ystävien arkeologian jaosto ja Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry. Oppaana toimii pääosin Sirkku Pihlman.

 

Retken ohjelma

Lähtö klo 9.00 Turun Tuomiokirkon edestä Jalobussin autolla, ensimmäisenä kohteena

10.00 Yläneen kotiseutumuseon museopuutarha syksyn kuihtuneessa asussaan. Tietoa puutarhan syntyhistoriasta ja hoitamisesta.

Täältä jatketaan bussilla työväentalon parkkiin ja siitä tien yli Kappelniitun moniperiodiselle muinaismuistoalueelle. Osa kulkumaastosta on suhteellisen helppokulkuista polkua.

12.00 Lounas Yläneen työväentalolla. Lounas sisältää laktoosittoman, gluteenittoman kasvis- tai kalakeiton, kotikaljan, saaristolaisleivän, Oivariini-levitteen, leikkeleitä ja kahvin tai teen. Lounaan ohessa esitellään Turun yliopiston museologian Ala-Satakunnan perinnekasvihankketta.

13.15 Luontokapinetin luontonäyttely. Myös Heli Laaksosen ”Onk toinen laji paremp toista” -vieraslaji- ja opetustauluaiheinen näyttely, mikäli saamme sille jatkoajan.

Noin 14.15 lähdetään Ristinummen hautausmaalle. Maasto on tasaista metsäpolkua.

Sieltä jatketaan noin klo 15 Anivehmaan viikinkiaikaiselle kalmistolle, jonne kulku käy esteellistä maastoa pitkin.

Klo 16.00 paluumatkalle Turkuun, jossa olemme Tuomiokirkolla klo 17.

 

Mukaan hyvät säänmukaiset maastovarusteet ja tarvittavat eväät, erillistä kaffepaussia ei ole.

Retken hinta lounaan kera 37 €, ilman lounasta 30 €. Lapset puoleen hintaan.

 

Ilmoittautudu retkelle viimeistään 24.9.

Ilmoittaudu retkelle s-postilla sirkku.pihlman(at)gmail.com ja maksa osallistumismaksu TMMY:n arkeologian jaoston tilille FI57 4355 1020 0124 81

Ilmoittautuminen on sitova.

Ilmoita samalla s-postilla

- syötkö lounaan ja kumman keiton valitset. Ilmoita myös, jos sinulla on tarve esim. gluteenittomalle leivälle, niin hankimme.

- haluatko tulla kyytiin matkan varrelta. Ajoreitti on Tampereentie – Säkyläntie.

 

Retkeä koskevat muut tiedustelut Sirkulle, sirkku.pihlman(at)gmail.com , puh. 041 4489554 tai Päiville hellepivi(at)gmail.com, puh. 040 5257470.

 

TERVETULOA RETKEILEMÄÄN!

tiistai 23. tammikuuta 2024

Retki Vantaalle: Esihistoriaa ja nykytaidetta

Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry ja Turun maakuntamuseon ystävät ry järjestävät lauantaina 17.2.2024 linja-automatkan Vantaan museoihin ja seinämaalauksille. Arkeologi Andreas Koivisto toimii oppaanamme Vantaalla. Tervetuloa mukaan!

RETKIOHJELMA:

9.00 Lähtö Turun Tuomiokirkon edestä. Kuljettajanamme on Lauri Kurikka.

11.00 Vantaan kaupunginmuseo. Andreas esittelee esihistorianäyttelyn Ikikallion tarinoita – mammuteista meidän aikaamme. Vantaan museoihin ei pääsymaksua.

Täältä jatketaan joidenkin seinämaalausten kautta Håkansbölen kartanon Håkans-ravintolaan.

13.00 Ruokailu Ravintola Håkansissa. Omakustanteinen runsas brunssi 30 €, vaihtoehtoisesti myös välipalamahdollisuus ravintolan kulloisenkin tarjonnan mukaan.

14.00 Seinämaalauskierros jatkuu Myyrmäessä: Muistoja muinaismeren rannalta, ja päättyy Vantaan taidemuseo Artsiin, johon tutustutaan ilman opastusta.

16.00 Paluumatkalle

18.00 Turussa taas

Matkalla emme pysähdy kaffepausseille, joten ottakaa mukaan omat kahvit termariin ja eväät tarpeen mukaan.


ILMOITTAUTUMINEN JA OSALLISTUMISMAKSU 7.2. MENNESSÄ:

Ilmoittautuminen ajoissa on tärkeää, jotta voimme vahvistaa paikkavarauksemme ja erikoisruokavaliot ravintolaan. Ilmoittautuminen on sitova, jotta pysymme budjetissa; liikkumavaraa ei yhdistyksillä ole.

Ilmoittaudu retkelle s-postilla sirkku.pihlman(at)gmail.com ja maksa osallistumismaksu 30.00 € TMMY:n arkeologian jaoston tilille FI57 4355 1020 0124 81

Ilmoita s-postilla

- s-postiosoitteesi ja puhelinnumerosi

- osallistutko omakustanteiseen brunssiin, hinta 30 €

- mahdollisen erikoisruokavaliosi

Retkeä koskevat tiedustelut Sirkulle, sirkku.pihlman(at)gmail.com, puh. 041 4489554 tai Päiville hellevi(at)gmail.com, puh. 040 5257470.

ILOISTA MATKAA!

tiistai 12. syyskuuta 2023

Taide ja kaukainen menneisyys -seminaari la 14.10.2023

Taide ja kaukainen menneisyys

Seminaari la 14.10.2023 klo 10-16.30
Aava-sali Arcanum, Turun yliopisto ja Vartiovuoren vesisäiliö

Seminaarissa luodaan silmäys siihen, miten kaukaista menneisyyttä tulkitaan ja tuodaan esille mitä moninaisimmin keinoin yhdistelemällä tieteen ja taiteen menetelmiä sekä osallistamalla arkeologiasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan toimintaan. Aamupäivän esitelmissä kuulemme esimerkkejä tieteen ja taiteen rajoilta, sekä arkeologien että taiteentekijöiden kertomana. Iltapäivällä nousemme Vartiovuorelle eläytymään tarinankerrontaan, kuuntelemaan musiikkia ja tutustumaan muinaispukuihin.  

Seminaari on maksuton ja osa Turun Seudun Kalevalaisten 70-vuotisjuhlaohjelmaa. Kahvitusta varten varaa mukaan käteistä. Vartiovuoren vesisäiliölle mahtuu max 50 henkeä, ilmoittautumisjärjestyksessä.
Ilmoittaudu mukaan seminaariin 10.10.2023 mennessä tästä linkistä:

Seminaariohjelma:

Klo 9.30 alkaen kahvitus Arcanumin aulassa, käteismaksu

Klo 10.00-10.15 Seminaarin avaussanat

Dosentti, FT Maija Mäki, Turun yliopisto ja 
Hallituksen puheenjohtaja Anna-Maria Toivonen, Turun Seudun Kalevalaiset

Klo 10.15-10.45

Varjoja kivikaudelta? Kivikauden performatiivisen tarinankerronnan jäljillä
Suomen Akatemian tutkijatohtori Marja Ahola, Oulun yliopisto

Klo 10.45-11.15

Rautakauden elävöitys ja autenttisuus
Tutkija, FT Ulla Moilanen, Museokeskus Vapriikki

Klo 11.15-11.45

Julkisen tilan teokset piirtävät kaukaista menneisyyttä nykyjulkisivuille
Taiteilija Maikki Rantala, SAV Taidekollektiivi

Klo 11.45-12.15

Ruuhitanssi: taustasta ja prosessista
Tanssitaiteilija Arttu Peltoniemi

Klo 12.15-12.30 Keskustelu

Klo 12.30-14.00 Lounastauko, omakustanne

Klo 14.00-16.30

Ohjelma Vartiovuoren vesisäiliöllä
Kokoontuminen Hämeenkadun puoleisille rappusille tasan kahdelta, josta noustaan Vartiovuorelle. Kulku ei ole esteetön ja rappuset ovat jyrkät. Vesisäiliölle pääsee myös autolla, tähtitornin edustalla on viisi autopaikkaa.

Tervetulotoivotus ja tarina
Tarinankertoja Anna-Maria Toivonen, Turun Seudun Kalevalaiset

Juhlapuhe
Toiminnanjohtaja Sirpa Huttunen, Kalevalaisten Naisten Liitto

Muinaispukumuotia 1000- ja 1200-luvuilta: Kaarinan ja Ravattulan puvut
Arkeologi Jaana Riikonen

Weckmanin mysteeriarkiston musiikkiesitys


Järjestäjät: Turun Seudun Kalevalaiset, Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry, Turun yliopiston museologia. Yhteistyössä Åbo Akademin säätiön kanssa.
Yhteydenotot: Maija Mäki, maija.j.maki(at)utu.fi

perjantai 9. joulukuuta 2022

Esitelmätilaisuus ja Louhi ry:n syyskokous 21.12.2022

Pidämme Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry:n syyskokouksen keskiviikkona 21.12.2022 klo 17 alkaen.

Tapaamispaikka on Cafe Artin kabinetti, Turku, Läntinen Rantakatu, Kirjastosillan ja Auransillan välissä. Kabinetti on varattu Louhi ry:n nimellä. 
Tilaisuuteen voi osallistua myös Zoom yhteydellä: https://utu.zoom.us/j/65226567351
Käsitellään sääntömääräiset syyskokousasiat. Tämä sujuu yleensä nopeasti.
Kokouksen jälkeen eli arviolta viimeistään klo 17.15 FT Ulla Moilanen pitää Zoomissa esitelmän karhunkallopuista arkeologisina kohteina.

Lämpimästi tervetuloa!

tiistai 24. toukokuuta 2022

Kivi suomalais-karjalaisessa kansanuskossa - arkeologi Timo Muhosen esitelmä Louhi ry:n juhlassa

Louhi ry:n 20-vuotisjuhlaa vietettiin Laitilassa 15.5.2022 "Kivien laulu" -teemalla. Ääniperformanssin lisäksi kuulimme kaksi esitelmää, joista julkaisemme nyt toisen: arkeologi Timo Muhosen pitämän esitelmän "Kivi suomalais-karjalaisessa kansanuskossa". 

Me kaikki tiedämme, että kivi on eloton. Se ei tunne, ei ajattele, ei kasva. Avaruuskivet ovat saattaneet tuoda elämän perusainesosat Maapallolle planeettamme nuoruudessa ja kivien pinnalla ja rakosissa voi kasvaa eliölajeja, mutta sen lähemmäksi elollisuuden määritelmäämme ne eivät pääse. Sanomme, että jokin on kuollut kuin kivi, kun se ei ole elävä. 

Mutta ajatukset ovat aina aikaan ja paikkaan sidottuja. Käsitykset kivistä eivät ole tässä suhteessa poikkeus. Kulttuurit antavat asioille erilaisia merkityksiä, toisaalla hyvä voi toisaalla olla paha ja arvokas arvoton. Elämän syntymä voi olla biologisen lisäksi myös kulttuurinen. Tällöin tapahtuu jotakin ihmeellistä – ja elotonkin voi muuttua elolliseksi. 

Kivetkään eivät siis voi paeta kulttuurisidonnaisuuden läpitunkevaa voimaa. Meidän ei tarvitse palata ajassa paljoakaan taaksepäin, itse asiassa paikoin vain toiseen maailmansotaan saakka, ja huomaamme kiven olevan aivan jotakin muuta kuin hengetöntä ainetta. Suomalais-karjalaisessa kansanuskossa elävät perustavanlaatuiset ajatukset asioista, olennoista ja niiden paikasta ja vaikutuksesta ympäristössä voivat tuntua meistä käsittämättömiltä, mutta heidän maailmankuvansa oli omassa kontekstissaan yhtä järjellinen ja toimiva kuin meidän moderni maailmanjärjestyksemme. 

Ensinnäkin, kivi oli elävä. Ihan tavallinen kivi, joita jää metsässä jalkojemme alle joka askeleella. Puhua se ei osannut, mutta kuunnella kyllä. Se syntyi ja kasvoi kasvamistaan maan sisällä noustakseen jossain vaiheessa auringonpaisteeseen. Tämän tiesivät kaikki maata viljelevät, eikä se ollut tuntematon käsitys esimerkiksi myllynkivien työstäjillekään. Kivi oli vanhan kansan käsityksen mukaan ”maan muna”, joka – kuten eräs mökinmies perinteenkerääjälle kertoi – ”kasvaa kuin puu”. Maaperä oli sitä ympäröivä kehto, jossa kivi kasvoi kokoa noustakseen lopulta maan pinnalle. Ja kuten elävällä olennolla täytyy, oli kivelläkin vanhempansa. 1700-luvulla muistiin kirjoitetun ajatuksen mukaan kivi on mytologisen olennon poika. Tätä olentoa kutsuttiin Kimmoksi tai Kammoksi. Olento itse oli pelottava kummajainen ja piti asuinsijanaan kiviraunioita. Se eleli aivan ihmisen naapurina vainioiden reunoilla ja peltosaarekkeissa, mutta myös kaukana perämetsissä ja muinaisten rantakallioiden laella kumottavat harmaat röykkiöt olivat ikään kuin kivitaloja, joissa se asui tuhansien poikiensa ympäröimänä. 

Mutta kiviraunioissa asui myös muita pelottavia olentoja. Vanha kansa kyllä osasi niitä varoa, mutta nuoret kiviä rikkauksien toivossa penkomaan tulleet saivat usein paikalta äkkilähdön, kun äkäinen aarteenhaltija suuttui. Ja raunioiden asukkaat olivat tarkkoja omaisuudestaan, ihan tavallisista kivenmurikoista. Yhtään sellaista ei saanut röykkiöstä hakea. Mikäli niin teki, tulivat vimmastuneet olennot uniinkin varasta vaivaamaan eikä hän saanut rauhaa, ennen kuin kiven oikea haltija sai omansa takaisin. 

Ja kivi oli itsekin äkkipikainen. Se oli luonteeltaan yhtä kova kuin aineeltaankin, mutta kuitenkin järkipuhetta ymmärtävä. Jos ihminen loukkasi jalkansa kiveen, suuttui kivi, ja lähetti vihansa häneen. Kiven vihat, kuten vanha kansa niitä kutsui, tuntuivat kipuna. Kivistyksenä. Mutta kärsivän onneksi asiantila ei ollut pysyvä. Parannusloitsumme kertovat, miten loukannut pääsi kivuistaan eroon. Oikeat keinot taitava puhutteli kiveä, joskus hyvinkin lyhyesti. Esimerkiksi Ikaalisissa sanottiin vain yks’kantaan, että ”Kivi kirkas, kivi kova, ota vihas pois!” 

Tiedettiin, etteivät ”kivet kipuja itke, paadet vaivoja valita” – siksi niihin voitiin manata muitakin vammoja, tautejakin. Loitsittaessa kiveä paineltiin kipeään kohtaan, jolloin sen vihat siirtyivät ihmisestä takaisin kiveen. Joskus käskyissä ja manauksissa tiedettiin myös, minne kiven vihat kuuluivat, kuten ihmisestä pois loitsitut tauditkin. Tällöin ne manattiin myyttiseen, Kalevalastakin tuttuun päivättömään Pohjolaan, joka tiedettiin Tuonelaksi, kuolleiden kyläksi. Siellä keskellä vainajien asuinsijoja oli vuori, Kipumäki, jonka laella Tuonen tyttäret keittivät kipuja kattilassa tai vaivat syöstiin mäellä olevan kiven, Kipukiven, reikään. Kaukana Tuonen tuvilla kivut eivät enää eläviä vaivanneet. 

Kotimaisemissa oli peltoraunioiden lisäksi muutakin. Pihapiirin reunamilla, muista rakennuksista erillään seisoi vanha harmaahirsinen kylpylaitos, sauna. Terva ja viinakaan eivät mahtaneet sille mitään, kun ihmistä piti ruveta parantamaan. Saunan sydän ja henki oli tavallisista kivenmurikoista koottu kiuas, jota tällöin tarvittiin. Kolotus väistyi, mikäli kiukaan päältä otti kiven ja paineli sillä kipeää kohtaa. Kipu siirtyi tällöinkin kiveen, joka pantiin tarkasti takaisin paikalleen, ja siitä eteenpäin kiukaaseen. Kun kiuas entisestään lämpeni, sen sisuksia nuolevat lieskat tuhosivat taudit ja vaivat. Saunan kiuas ei kummoiselta näyttänyt, olipahan vain kasa kiviä. Se oli kuitenkin muutenkin maagisen voimallinen paikka, yliluonnollisen olennon asuma ja erilaisissa taikakeinoissa taajaan käytetty. 

Kun lähdettiin kauemmas, joko tien päälle tai metsiin karjaa paimentamaan, olivat vaarat suuremmat kuin kotipiirissä. Synkillä korpimailla asui kaikenlaista kummaa olentoa, peikkoja, metsänhaltijoita ja piruja, eivätkä ne päästäneet matkamiestä helpolla. Lisäksi kaikenlaiset onnettomuudet olivat alituisena uhkana. Saattoi loukata itsensä tai hajottaa kulkupelinsä, eksyä – jopa ikiajoiksi, kuten tiedettiinkin tapahtuneen – tai karhut ja sudet saattoivat tulla ahdistamaan kulkijaa tai hänen paimentamaa karjaansa. Ja vesillä liikkuessakin oli henki välillä höllässä. Siksi moniin paikkoihin, metsien reunoille, kallioille ja niemien neniin alkoi hiljalleen kohota kiviraunioita. Mitä ne oikein olivat? Kiviröykkiö oli esimerkiksi vanhan ratsupolun varrella Lapualla Simpsiövuorella, Pohjanmaan korkealla kumuralla. Se oli ollut siellä viimeistään 1700-luvulta lähtien. 

Suomen arkeologian isä J. R. Aspelin kertoi siitä vuonna 1871 näin: ”Kun taas tullaan polun korkeimmalle kohdalle, missä Simsiön laveat näköalat aukenevat, havaitsee kulkija polun vieressä oikealla puolen, käden viskattavista kivistä kootun, matalan, mutta noin kuutta syltää leveän raunion, jota nimitetään Uhripaikaksi. Siitä on tällainen tarina. Ennen oli siinä vuoren haltioilla eli vuoripeikoilla mahdotoin valta. Jos ei ohitse menijällä ollut mitään heille uhrata, niin ei päässyt edes eikä takaisin. Paljoa eivät peikot vaatineetkaan. Kivi, lantti taikka muu kalu, joka vaan raunioon kolisi, oli heille kylläksi ja kulkijain täytyi pakosta taipua tuohon veronmaksoon.” 

Simpsiön raunioon kelpasi siis kulkijan heittämä kivikin. Matkalainen käsitti kiven uhriksi, ja sellaisena sitä pitivät paikan yliluonnolliset olennotkin. Ne olivat saamansa kivilahjan jälkeen tyytyväisiä, eivätkä enää häirinneet kulkijaa. 

Kivellä oli kumma arvo myös metsien outojen olentojen silmissä. Kesäaikaan, kun lehmät laidunsivat lähimetsissä, oli vaara karjakuolemille suuri. Karjan kaatajia olivat karhut ja sudet, jotka verottivat lehmälaumoja usein ankaralla käpälällä. Kansa kuitenkin tiesi hyvin oikean syyllisen. Se oli metsänpetojen isäntä metsänhaltija, jonka vihreään valtakuntaan ulkopuoliset eivät saaneet noin vain astua. Karhuja ja susia vastaan paimenilla ei ollut usein muuta kuin taikakeinot. Parasta oli, että metsän siimekseen astuessa viskasi kiven maahan. Niinpä paikalle alkoi vuosien vieriessä kohota kiviraunio, jonka kokoa paimenet päivittäin kasvattivat. Metsänhaltija oli vuorenpeikkojen tapaan tyytyväinen tähän maksuun, ja tarjosi vastalahjaksi suojelusta omalta karjaltaan, metsien pedoilta. 

Yksi tällainen kiviraunio oli Sysmässä, Viljamenvuoren juurella. Siihen pienet paimenet kantoivat uskollisesti kiven joka päivä: ”Mutkittelevan karjapolun varrelta taas piti vanhan uskomuksen mukaan joka aamu kantaa kivi Kukkarokannon mäkeen, johon vähitellen myös nousi raunio, vaikkeivät kivet suuria olleet, pieniä kun olivat kantajatkin.” 

Kotipiiristä pitemmälle lähtiessä tarjosi järvi usein kätevimmän tien. Suomalais-karjalaisen uskomusalueen itäisiltä reunamilta Vienan vesiltä tunnetaan edellisiä vastaava tapa kantaa kiviä johonkin tiettyyn paikkaan. Se tehtiin ortodoksisessa Karjalassakin hyvän onnen vuoksi. Siellä, itäisen kristikunnan mailla, näille paikoille pystytettiin usein myös puinen risti. Risti oli myös Ylä-Kuittijärven Matkaniemessä, ja sen juurelle ja poikkipuulle kertyi kiviä kalastajien saatua hyvän saaliin. Ja kun oli ollut matkaonnea, tuotiin silloinkin ristin luo lahjaksi kivi. 

Kivet oli tarkoitettu Pyhälle Miikkulalle eli Nikolaokselle, joka auttoi erityisesti vesillä liikuttaessa: ”Näetpä siellä niemen nokassa pyhän palvontapaikan. Yli-Kuittijärven pohjoisilla perukoilla, Matkaniemen korkealla rantakalliolla seisoo pyhän Miikkulan risti. Se on vanha harmaa korkea puuristi kaksine, kolmine poikkipuineen. Ristin juurelle taikka poikkipuulle harrasuskoinen hyvin onnistuneelta matkalta taikka kalaretkeltä palattuaan käy viemässä kivenmukulan. Ahkerasti on paikkakunnan ristirahvas pyhää Miikkulaa palvonut, sillä valtainen kasa on kiviä kertynyt ristin juurelle. Ja ristin poikkitelatkin ovat niitä täynnä.” 

Ihmisonni saattoi siis olla kiinni aivan tavallisesta kivenmurikasta. Sen tiesivät kaikki maitse matkaavat ja vesillä kulkijat, kalastajat ja karjanhoitajat. Tavallinen kivi paransi tuskat ja vaivat, se syntyi ja kasvoi maan sisällä ja näki lopulta päivänvalon. Ja kun viimeiset vanhan kansan naiset ja miehet siirtyivät ajasta iäisyyteen, se myös kuoli heidän kansanuskonsa mukana. 

Harva nykyajan ihmisistä tietää, mihin kaikkeen ennen oikein uskottiin. Tunnemme kyllä kansansatuja ja -tarinoita kivisistä lohkareita paiskovista jättiläisistä, kivistä vedettävistä miekoista ja kivipatsaiksi muuttuvista pahoista ihmisistä tai olennoista. Ne ovat sittemmin viihdeteollisuuden vahvistamia tuotteita, fantasian tuttuja rakennusaineita. Näillä kivillä ja kivisillä olennoilla on vaikuttava mielikuvituksellinen hohde. Mutta harvoin tulemme ajatelleeksi, että kansanusko on koskettanut myös vähäisistä vähäisimpiä asioita. Myös tavallisia, mistä tahansa löytyviä pikkukiviä. Se tuntuu eriskummalliselta, käsittämättömältäkin. Mutta joskus totuus ja todellisuus on todella ollut tarua ihmeellisempää.

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Louhi ry viettää 22-vuotisjuhlaansa 20-vuotisjuhlan menoin su 15.5.2022 klo 13.00 alkaen Laitilan Hautvuorella ja Louhenlinnan ravintolassa

Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry, Hautvuoren muinaislinna ja Louhenlinnan ravintola kutsuvat kaikkia viettämään kahdella vuodella viivästyneitä Louhin 20-vuotisjuhlia. Hautvuoren historiassa kaksikymmentä vuotta ja kaksi sen päälle on pikku hetki, vuori tuskin huomasi ajan kulua.

Juhlan idea on edelleen ”Kivien laulu” eri variaatioin. Ohjelmassa on Risto Ala-Kailan johdattama ”Kivimäen loitsut” -teemainen Hautvuori-vierailu, ja sen jälkeen Louhenlinnassa Riitta Rainion ja Timo Muhosen esitykset kalliomaalauspaikkojen äänimaailmoista ja kivistä kansanperinteessä sekä ruokailu.

Ruokailun hinta on 27 € aikuiselta. Pöydästä voi koostaa myös lihattoman vaihtoehdon.

Menu

                           Pitkään kypsytetty possun kassler ja aioli

                           Linnan yrttiperunat

                           Parmesaaniporkkanat

                           Vihersalaattilajitelma ja kastike

                           Kananmunat

                           Linnan patonki ja voi.

                           Ruokajuomina kotikalja ja vesi.

Jälkiruoka

                           Kahvi, tee, vaniljakanelipulla.

Ruokailun vuoksi tarvitsemme sitovan ilmoittautumisen osallistumisestanne Louhenlinnan tilaisuuteen 6.5.2022 mennessä. Maksu tapahtuu paikan päällä.

Ilmoittautuminen 6.5.2022 mennessä osoitteeseen sirkku.pihlman(at)gmail.com. Kerro ilmoittautumisen yhteydessä, tarvitsetko paikan yhteiskuljetukseen. Järjestämme tarvittaessa yhteisen bussikyydin Turusta Laitilaan ja takaisin.

 

Lämpimästi tervetuloa!

Louhi ry:n hallitus

maanantai 9. elokuuta 2021

Laitilan Hautvuoren juhlatapahtuma siirtyy keväälle 2022

Koronan pelästyttäminä yhdistyksen hallitus päätti jälleen kerran siirtää vuosijuhlinnat tuonnemmaksi, kun tarkoituksen on voida myös huutaa väkijoukossa ja kokoontua syömään. Ehkä pääsemme keväällä viettämään 22-vuotisjuhlaa pyöreiden 20 vuoden sijasta.

Laitilan Hautvuori jää siis odottamaan juhlijoita, mutta Hautvuoren seikkailupolun mobiilisovelluksen avaamme elokuun lopulla Adventure Lab -sovelluksella.

Yhdistyksen perustamia ja Anne ja Pekka Nuuttilan hoitamia geokätköjä on Piikkiön Rungon Koskenhaassa, Turun Ryssänmäen Tulliaidalla, Yläneen ’Huvitus’-omenapuun luona ja Maarian Paimalan kivikauden polulla. Käykää vierailemassa!

Tulevaisuutta kohti mentäessä ja tapaamisia odotellessa kannattaa käydä lukemassa puheenjohtajamme Maijan väitöskirjaa Polkuja esihistoriasta tulevaisuuksiin, jos on päässyt livahtamaan ohi.

Keväällä oli joillakin meistä mahdollisuus osallistua musiikkipedagogi Risto Ala-Kailan etäkurssille, jossa rakennettiin äänimaisema-ajattelua, luotiin ja harjoiteltiin kommunikointia loitsuin ja äänin itsen ja muinaisuuden välillä ja mietittiin, millaisia nyt keskeisen tärkeitä viestejä ihmisen ja ympäristön suhteesta voitaisiin välittää vaikuttavassa munaisjäännöskohteessa. Risto vetää syksyllä kolmena viikonloppuna etäkurssin Rajamaa kuorotapahtuma samantapaisilla poluilla kuin viimekeväinen, nyt tavoitteena kuorotapahtuma Aleksis Kiven päivänä 10.10. Tutustukaa!


Hyvää loppukesää ja syksyä kaikille! Onnen hippuja ja jaksamista, esihistoria voi antaa perspektiiviä ja leikki voimaa!

Sirkku Pihlman