Retkelle luonnonkauniiseen Rekottilaan!

Paimion Rekottila sijaitsee runsaan viiden kilometrin päässä Paimion keskustasta keskellä kaunista pelto- ja metsämaisemaa. Monipuolinen muinaisjäännösalue pitää sisällään linnavuoren muinaislinnan jäänteet, useita röykkiöitä sekä rannikkoseudulla harvinaisemman kalliomaalauksen.

Muinaislinnan muurirakennetta. Kuva: Henriikka Laine

 

Hengähdyspaikka luonnon helmassa. Kuva: Henriikka Laine.

Vaikka alue sijaitsee aivan vilkkaasti liikennöidyn Turun ja Helsingin välisen moottoritien varrella, jää se silti useimmilta huomaamatta. Helsingin suunnalta tultaessa linnavuori näkyy tien oikealla sivustalla kallioisena rinteenä, joka kohoaa jyrkästi paikoin jopa 70 metrin korkeuteen. Suoraan moottoritieltä ei aivan kohteen tuntumaan pääse, joten Paimion liittymästä vain ulos, ja tämän jälkeen helpoin reitti kohteelle kulkeekin Valtatie 110:ltä. Paikan päälle pääsee myös Paimion suunnalta, jolloin voi matkalla ihastella Paimion kaunista luontomaisemaa. Kirjoittamalla opastusohjelmien tai -laitteiden osoitekenttään Mätiköntie, löytää pienemmälle tielle, joka kulkee aivan kohteen vierestä.

Kohteelle saapuessaan autonsa (tai pyöränsä) voi vaivattomasti jättää tien varrelle tasoitetulle pienelle paikoitusalueelle, jolla sijaitsee myös alueen ensimmäinen opaskyltti. Kyltti esittelee kohteelle vievät kaksi kulkureittiä, joista voi itse valita mieleisemmän. Ensikertalaisen kannattaa kuitenkin valita loivempi, joskin hieman pidempi (n.0,5km) polku. Tämäkin reitti sisältää sen verran nousua, että syytä on joka tapauksessa varustautua hyvillä kengillä. Toinen reitti kulkee puolestaan suoraan jyrkkää rinnettä ylöspäin. Tätä reittiä en suosittele kuin hyvän kunnon ja varman askeleen omaaville, vaikka se oikaiseekin huomattavasti loivempaan reittiin verrattuna. Alue on lisäksi varustettu paitsi erittäin hyvillä opastauluilla myös hyvillä kohteelle johtavilla opasteilla, joita seurailemalla perille löytäminen on helppoa. Ensimmäinen itse muinaisjäännösalueen opastauluista sijaitsee muinaislinnan tuntumassa. 

Röykkiö mäen laella. Etualalla toinen kivikehistä. Kuva: Carita Halmetkangas.

Mäen laen röykkiöt. Kuva: Carita Hautaoja.

Linnavuoren laella odottavat maisemat ovatkin sitten upeat. Korkean sijaintinsa johdosta muinaislinnan muurien sisäpuolelta aukeaa maisema alas pelloille ja vilkkaan moottoritien äänistä huolimatta levollisen tunnelman voi aistia. Hetken viipymisen jälkeen autojen äänet katoavatkin taustalle ja luonto valtaa katselijansa. Muinaislinnan muurien sisäpuolelle tehdyt penkit antavat myös oivan mahdollisuuden levähtää nousun jälkeen ja vaikkapa syödä eväitä maisemia ihaillen.

Muinaislinnalta matka jatkuu kiviröykkiöille. Ne sijaitsevat muinaislinnalta nähtynä kauempana korkeammalla mäellä. Röykkiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan kolme. Näiden lisäksi paikalta löytyy myös kahden ilmeisesti hajotetun röykkiön pohjakehät. Kaikki röykkiöt ovat mäen harjanteella suhteellisen pienellä alueella helposti löydettävissä. Röykkiöiden läheisyydestä löytyy alueen toinen opastaulu, joka kertoo tarkemmin niiden synnystä ja tarkoituksesta.

Kalliomaalaus sijaitsee suojassa viistolla kalliopinnalla. Kuva: Carita Hautaoja.

Teksti: Henriikka Laine Turun yliopiston Muinaisjäännös matkailukohteena -kurssilta.

Hallusvuoren hautaröykkiöillä uusi geokätkö!

Esihistoriallisen ihmisen toiminnan jäänteitä on Varsinais-­Suomessa yhä näkyvillä runsain mitoin. Tätä ei aina tule ajatelleeksi. Se on ymmärrettävää, sillä monet muinaisjäännökset ovat joko maan alla tai retkeilijä kulkee helposti niiden ohi. Pronssikautiset hautaröykkiöt ovat selkeästi maisemassamme näkyviä muinaisjäännöksiä, mutta nekin voi sekoittaa vaikkapa muinaisrantoihin. Tässä esittelemme yhden Turun seudulla olevan röykkiöalueen.

Maskun Hallusvuoren laella sijaitsee pronssikautisia (n. 1700–500 eKr.) hautaröykkiöitä. Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolain suojelemia, näyttäviä kivilatomuksia, joihin kajoaminen on ankarasti kielletty. Hallusvuoren kalliolla on viisi kohdetta, kahden ja kolmen röykkiön ryhmissä. Hallusvuoren röykkiöiden vieressä on myös kansantarinoiden mukaan parantavia voimia omaava lähde, joka on kuitenkin nykyisin yleensä kuivunut. Hallusvuoren röykkiöiden läheisyydessä on myös uusi geokätkö.

Maisema Hallusvuorelta. Pinja Tervonen.

Nimensä mukaisesti röykkiöt toimivat vainajan viimeisenä leposijana. Pronssikauden röykkiöissä ei kuitenkaan ole ollut ruumiita, vaan vainajat poltettiin erillisellä roviolla ja tuhkat peiteltiin kivillä. Ennen pronssikautta kuolleet haudattiin useimmiten maan sisään, lähelle asuinpaikkoja. Tavallisesti röykkiöt olivat rannikkoalueella alkujaan pyöreitä, mutta niiden muoto muuttui, kun niihin haudattiin useaan eri otteeseen. Näin haudat saattoivat olla käytössä jopa vuosisatoja. Hallusvuorella on pienellä alueella monta röykkiötä, jotka ovat saattaneet olla vaikkapa jonkin mahtisuvun käytössä usean sukupolven ajan.

Kaikkia vainajia ei kuitenkaan röykkiöihin haudattu, vaan mahdollisesti vain erityisasemassa olevat saivat kunnian päästä lepoon esi-isiensä joukkoon. Hautoihin asetettiin joskus hauta­-antimia, kuten kirveitä, miekkoja ja koruja. Pronssiesineitä ei kuitenkaan laitettu hautoihin usein, koska pronssia kierrätettiin tehokkaasti muokkaamalla siitä uusia esineitä. Useimmat tutkitut röykkiöt ovat silti löydöttömiä, koska niissä ei joko koskaan ole ollut esineitä, tai ne ovat aikojen saatossa tulleet ryöstetyiksi. Tästä syystä Hallusvuorenkin röykkiöissä on keskellä kuoppa ja kiviä on röykkiötä ympäröivässä maastossa.

Hautaustapojen muuttuminen maahaudoista röykkiöihin kuvastaa uskomusten muuttumista ja erilaista suhtautumista vainajiin. Pronssikaudella Euroopassa valloillaan ollut auringonpalvomiskultti levisi ilmeisesti myös Suomen rannikolle. Uuden uskomuksen mukaisesti haudat olivat korkeilla kallioilla, veden läheisyydessä. Siellä vainaja oli lähempänä aurinkoa ja taivasta. Rovion tulessa vainajan henki vapautui, ja kykeni siirtymään tuonpuoleiseen.

Reittiohjeet ja koordinaatit:

Autolla Hallusvuorelle pääse Kustavintieltä Kiveistentielle käännyttäessä. Auton voinee pysäköidä Hallusvuorentien reunaan mahdollisuuksien mukaan koordinaateissa N 60° 33.293’ E 022° 01.717’. Suosittelemme kuitenkin esimerkiksi pyörällä kulkemista.

Polku röykkiöille alkaa koordinaateista N 60° 33.613’ E 022° 01.925’.

Geokätkön koordinaatit: N 60° 33.543’ E 022° 02.144’

HUOM! Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolain suojelemia, joten ethän kajoa röykkiön kiviin! Kätkö ei ole röykkiössä.

Jere Leppänen ja Pinja Tervonen

Retki Kärmeorvonmäelle

Maanantaina 27.4. olin lähdössä ensimmäiselle Louhen järjestämälle retkelleni, jonka kohteena oli pääasiassa Kärmeorvonmäki Liedon Parmaharjulla. Taivas oli pilvessä ja iltapäivän edetessä satoi lähinnä tihkua, mikä ei ryhmän tunnelmaa haitannut. Asunnostani Turusta retkipaikalle on matkaa noin 15 km, enkä ollut koskaan käynyt seudulla, joten onnekseni sain asiantuntevaa matkaseuraa tälle pyörämatkalle.



Pyöräretken jälkeen pääsin osallistumaan itse retkelle. Lähtijöitä oli yllättävän paljon, 14 henkilöä ja kaksi koiraa, ja taipaleelle lähdettiin hiekkatietä pitkin. Porukka oli oikein mukava ja ajan kulua tuskin huomasi jutellessa. Ensimmäiseksi kävimme katsomassa Liedon viimeisen suden muistomerkin, joka sijaitsi sopivasti lähellä reittiämme. Matkalla oli tarkoitus käydä katsomassa myös muutama lähimaastossa sijaitseva geokätkö, joita pienemmällä porukalla kyllä etsittiin.




Etenimme luontopolkua pitkin, kunnes siirryimme polulta metsään etsimään kohdettamme. Ei tarvinnut kauaakaan rämpiä, kun törmäsimme etsimäämme, Kärmeorvonmäen erikoiseen kivijonoon. Kivet kulkevat pitkin harjannetta ja niiden on epäilty olevan jonkinlaisen linnakkeen perustukset, mutta paikkaa ei ole tarkemmin tutkittu. Näin historian opiskelijana en ole vielä ennättänyt perehtyä arkeologiaan, mutta siitä huolimatta kivimuodostelma oli mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen.




Vielä vähän aikaa geokätköjä etsittyämme – löysimme retkellä yhteensä kolme – oli aika suunnata takaisin lähtöpistettä kohti ja syödä eväät ennen paluuta Turkuun. Näin tottumattomalle pitkän matkan pyöräilijälle vielä 15 kilometriä takaisinpäin oli... no, sanottakoon että mielenkiintoinen kokemus.

Lähtisin uudestaan.


Dita Tammivaara
Kuvat: Riitta Westerlund

KÄTKÖILY: aarteenetsintää, löytämisen riemua, tietoa, taitoa, tekniikkaa ja haasteita

Ensin oli vain epäily, epäusko ja ihmetys moista harrastusta kohtaan, mutta kun perheen nuoriso kertoi meille olleensa kätköilemässä ja antoi sitten meille koordinaatit ja lähti mukaan tueksi se oli menoa, sillä kätkön eli ”aarteen” löytäminen tuotti niin suurta iloa ja voitonriemua, että tutustuminen geokätköilyn saloihin alkoi oitis.

Tarvitaan vain älykännykän gps ja siihen jokin kätköilyohjelma (eri käyttöjärjestelmille löytyy erilaisia, joista voi valita mieleisensä, osa on ilmaisia, ja hiukan maksamalla saa lisää ominaisuuksia). Erillinen käsi-gps:kin toimii jos sellainen jo sattuu olemaan. Lisäksi kätköilyä helpottaa käyttäjätunnuksen tekeminen geocaching.comiin, jossa voi käydä kirjaamassa löytönsä ja etsiä /suunnitella uusia kätköreissuja karttaa ja erilaisia hakuja apuna käyttäen. Mikä onkaan kätköilijän mielestä hienompaa kuin saada ”Found it” hymynaamoja omalle sivulleen (ja näitä hienoja virtuaalisia matkamuistoja ja tarroja…joita ei sitten kehtaa kellekään esitellä…). Toiselta mielenkiintoiselta suomalaiselta sivulta geocaching.fi  löytyy itselle uusia haasteita mm. kuinka monesta kunnasta  on löytänyt kätköjä, tai joku keräilee kätköjen alkukirjaimia aakkosjärjestyksessä.

Ja mitä tämä kaikki kustantaa… Kätköilyn aloittaminen sinällään ei maksa mitään, luonnossa (ja kaupungissa) saa liikkua ilmaiseksi, mutta jossain vaiheessa voi alkaa tuntua, että jotain asioita voisi tehdä helpomminkin, ja kuten useimmissa muissakin harrastuksissa, vähän siihen sijoittamalla saa harrastuksesta enemmän irti, eikä ylärajaa taida olla tässäkään (onneksi ne satelliitit on jo taivaalle saatu).

Geokoira I etsimässä kätköä.

Miksi kätköily sopii juuri meille:  

1. Tekniikkaa rakastavalle nörtille ”käytän miljoonien arvoista tekniikkaa etsiäkseni metsästä pakasterasioita”
2. Uteliaalle tarinoita rakastavalle hömpälle uusia paikkoja, ja näkee kotiseutunsa uudessa valossa, saa tietoa historiallisista paikoista, tutustuu tarinoihin jotka liittyvät paikkoihin. Usein kätkön kuvauksessa on mielenkiintoista tietoa kätköpaikasta tai siihen liittyvistä asioista.
3. Kätköilystä on hyötyäkin: luonnossa liikkumista, ulkoilua lähes huomaamatta. Kätköily voi olla koko perheen harrastus ja koirakin saa hyvää liikuntaa. Meilläkin koira (nimimerkillä Geokoira I) tietää jo kun mennään metsään, että yleensä saa sieltä niitä purkkeja haeskella ja löytää, monta kertaa koira on jo löytänyt purkin ja lähtenyt hommailemaan jotain muuta kun ihmiset vielä ihmettelevät, että missäs…
4. Pitkäkin automatka saa ihan erilaista puhtia kun välillä pysähtyy etsimään uuden kätkön. Toisaalta pitkästä automatkasta voi lopulta tulla ajallisesti todella pitkä, ”jos haettas vielä pari kätköä noiden suunniteltujen lisäksi”
5. Harrastuksen  monipuolisuus: eri kätkötyypit (tradit, multit, mystit sun muut) haasteet eivät lopu kesken. Oman kätkökin voi tehdä kunhan ottaa ensin selville siihen tarvittavan tiedon ja taidon ja on aikansa haeskellut monenlaisia kätköjä.
6. Joidenkin kätköjen tekemiseen ja purkkeihin on todella uhrattu aikaa. Kekseliäisyydestä ja mielikuvituksen käyttämisestä ei todellakaan sakoteta, vaan hieno kätkö voi saada monta ”favoa” eli olla toistenkin kätköilijöiden mielestä todella tutustumisen arvoinen, eikä aina vaan se pakastepurkki kiven kolossa.
7. Ulkomailla kätköily tuo myös oman loistavan lisän matkailuun kun näkee tavallisten turistirysien sijasta paikkoja hieman erilaisesta vinkkelistä. Muutenkin kätköily vie usein paikkoihin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja joihin ei ihan varmasti olisi muuten eksynyt.

Kätköilijä = Outo tyyppi?

Kätköilijän voi löytää mitä erilaisimmista paikoista mm. liikennemerkkien sisältä, luolista, kengänpohjat vilkkuen puusta killumassa, hiippailemassa vihellellen mitä ihmeellisimmissä paikoissa ihan muina miehinä  /naisina, sillä kätköilyyn kuuluu pieni jännitys, ettei paljasta kätköä ”jästeille”.

Kätköpurkissa on yleensä pieni vihko, johon kirjoitetaan löytämispäivämäärä ja oma nimimerkki (eihän tällaista harrastusta kehtaa omalla nimel…tai siis…), jos joku sattuisi joskus epäilemään, että et olisi juuri tuolla purkilla sattunut käymään. Löydön voi käydä loggaamaassa (nörttihuomautus: kyllä, kätköilyssä puhutaan logeista eikä lokeista…) myös netissä tuolla geocaching.comissa, toiset runoilevat enemmän kertoen säätilasta, mielipiteestään kätköstä tai ihan jostain asiaan liittymättömästä, toiset vaan kohteliaasti toteavat kätkön tekijälle: KK! eli kiitos kätköstä!

Vaatteiden kannattaa kätköillessä olla sopivan rönttäiset kaiken ryömimisen ja kiipeilyiden varalta (tosin, ei ole yks tai kaks kertaa kun ykköset päällä on tullut mieleen, että ”haettasko pari kätköä kun on kerran vähän aikaa”, ja sitten on haettu). Sitten ennen vaatteiden pistämistä pesuun kätköilijän taskut pitää tyhjentää tavaroista, kynistä, minigrip-pusseista, pinseteistä, taskulampuista ja matkalaisista, jotka nekin on ihan oma lukunsa kätkömaailmassa.

Kätkökokemuksia kirjailivat Kurppanen ja Lurppadroopy 

Louhi ry suunnittelee ja toteuttaa kevään aikana esihistoriaa esitteleviä geokätköjä. Louhi ry:n jäsenet "Kurppanen" ja "Lurppadroopy" toimivat asiantuntijoina tässä työssä.

Kesän paras päivä Savemäellä

Pari tuhatta vuotta sitten rikkonainen merenlahti ulottui sinne, missä nyt valtatie 8 Laitilan kohdalla vie liikennevirtaa Turusta kohti Raumaa. Laitila oli meren rannalla, meren, joka oli tuonut matalille rannoille uusia asukkaita lännestä. Soukaisten Savemäki on yksi tuon väestön hautapaikoista, ja siinä melkein vieressä on ollut satama.

Talkootyön tulosta. Kuva: Sirkku Pihlman.

Pitkienkin aikojen jälkeen Savemäeltä voi tähystää meren suuntaan, aukeaan peltomaisemaan. Maasto on säilynyt pienipiirteisenä. Pusikoituminen uhkaa muinaista maisemaa, eivätkä suurten koneiden kulku-urat  anna armoa peltokuvioiden mutkaisille reunoille. Museoviraston hoitoryhmä raivasi ja niitti Laitilan Soukaisten Savemäen kalmistomäkeä parikymmentä kesää. Maisema kaunistui, näkymät avartuivat, työttömät saivat jättää kädenjälkensä kulttuuriympäristöön. Säästöjen toivossa Museovirasto luopui hoitotyöstä ja jätti maakuntien maisemat sikseen.

Louhi-yhdistys ei voi pelastaa Lounais-Suomen muinaiskohteita umpeen kasvamiselta. Pieni yhdistys halusi kuitenkin tehdä jotain konkreettista. Kesäkuisena lauantaina, kylmän juhannuksen jälkeen ja ennen heinäkuun superhelteitä, yhdistys sai Savemäkeen koolle toistakymmentä viikatemiestä ja haravanaista. Kivisiä rakenteita otettiin esille, sadat pihlajantaimet saivat väistyä. Maanomistajat Pekka Laine ja Teuvo Terho olivat innolla mukana työn touhussa ja lupasivat kuljettaa niittojätteet muualle.

Talkootöissä. Kuva: Sirkku Pihlman.

Kahvihetki. Kuva: Sirkku Pihlman.

Siinä vaiheessa, kun Soukaisten kyläyhdistyksen keittiöryhmä toi paikalle runsaat voileivät ja kahvitermokset, uurastuksen tulosta kelpasi jo ihastella. Lähilehtien toimittajatkin noteerasivat nämä talkoot.

Hyvällä mielellä ja hiukan hikisinä oli mukava palata muihin lauantaiaskareisiin.

Jukka Vehmas